Pohjoisen ihminen oppi jo varhain kiinnittämään omien jalkojensa alle lumessa kulkemista helpottavat, luistavat sukset. Sukset olivat joko epäpariset tai tasapitkät. Epäparisia suksia käytettäessä vasempaan jalkaan kiinnitettiin pitkä liukumasuksi, lyly, oikeaan taas lyhyt turkisnahalla pohjattu potkusuksi, kalhu l. sivakka. Eripituisilla suksilla hiihdettiin yhden sauvan avulla. Metsämiehen sauvana saattoi olla myös keihäs. 1800-luvulla käytetyt sukset olivat pitkät ja leveät. Suksen tapaisia apuvälineitä, suosuksia tai suokenkiä, käytettiin kesälläkin upottavilla soilla liikuttaessa.

Vesistöt olivat kesäisin parhaita kulkuteitä. Jo kivikaudella suomalaiset osasivat valmistaa ruuhia koverretuista puunrungoista. Yksipuinen ruuhi tehtiin yleensä mäntytukista. Kiikkeryyden vähentämiseksi ruuhi voitiin varustaa yhdellä tai kahdella tukisiivellä. Myös useammasta tukista koottuja ruuhia valmistettiin. Muita vesikulkuneuvoja olivat yksinkertainen lautta l. koplukka sekä kansanomainen vene. Tavallisen kalastusveneen lisäksi talolla saattoi olla iso karjovene, jolla kuljetettiin karjaa saariin kesälaitumelle. Pitkällä kirkkoveneellä soudettiin kirkkoon Kolilta saakka.

Ratsain liikuttiin pitkään Pielisjärven lähes tiettömillä saloseuduilla. Jos vesitietä ei kesällä päästy kirkolle, kuljettiin ratsain ja kävellen tien varteen, jossa hevosrattaat odottivat kärryliiterissä. Talvella reki oli tärkein hevoskulkuväline.

Itäsuomalaisen reen jalakset kohosivat edessä korkealle kaarelle. Kaarevuus saatiin aikaan painamalla uunissa haudutetut jalakset niitä varten valmistetussa paininpuussa. Kun työrekeen liitettiin irtoreunat, saatiin resla- l. ressotareki, jota käytettiin matkarekenä. Kauneimpia matkarekiä olivat kuitenkin kiinteälaitaiset maalatut kirkkoreet, jotka yleistyivät 1800-luvulla.

Tieolosuhteiden parantuessa 1800-luvun lopulla alkoivat Pielisjärvellekin kotiutua varsinaiset ajelurattaat, kaksipyöräiset kiesit ja nelipyöräiset trillat.

---