Asutustarinoiden kannalta kerron tässä omain ja osaksi H.Laitisen muistoonpanojen mukaan tuosta ennestään tunnetusta Karjalan pajarista, joka julmuutensa ja raakuutensa vuoksi on säilynyt kansan muistoissa. Kolme virstaa kirkolta Sortavalaan vievän maantie vasemmalla puolella on Pajarinmäki, joka sijaitsee kahden järven taipaleella, jonka rantoja huuhtelevat eteläpuolella Hyypiän- ja pohjoispuolella Kiteenjärven aallot. Mäen rinteet sekä itäpäässä että eteläsivulla – jonka alatse tässä itää kohden kääntyneenä kulkee maantie kaarrattaen pitkän Hyypiän rantaa – ja etenkin pohjoispuolella, ovat erinomaisen jyrkät; ainoastaan sen länsipää on siksi lakaa, että siitä on ajokaluilla varustetulla hevosella mahdollinen edestakainen ajaa. Tällä rinteellä kulkeekin maantielle saakka puita kasvamaton aukko, josta lienee ollut pajarin aikana maantie. Mäelle, jonka korkeuden arviolaskun mukaan otaksun noin 60 – 70 jalaksi, sekä pohjan että etelän puolelta esiytyy mitä ihanin näköala. Tällä mäellä kertoo kansa aikoinaan olleen mahtavan pajarin hovin, jonka jäännöksiä taka-aikona on vielä ollut nähtävinä; nyt ne ovat jotenkin tuntumattomina. Ne, jotka ovat kartanon pohjapiirit nähneet, sanovat niiden olleen aivan pienet, verraten nykyaikaisten mahtavain rakennuksiin. Ei liene pajarilla ollut kovin suuret maanviljelystoimetkaan, koska puheena oleva mäen selänne, jota voi vakinaisena peltona käyttää, tuskin sisältää maata yhtä tynnyrin alaa. Mäen rinteet, joista viljelyksen suhteen voi tulla ainoastaan etelärinne kysymykseen, eivät jyrkkyytensä vuoksi ole sopivia pelloksi. Viime mainitulla rinteellä olevat kivirauniot lienevät muodostetut joko mäkeä kaunistaissa tahi kaskiviljelyksen aikaan.
Ollen huvikkeita rakastava mies, tuskin pajari lie joutunutkaan maanviljelyksessä pitkin miettimään. Muutamana huvikkeenaan käytti hän mäenlaskua. Tarkoitusta varten oli kaivettu hovimäeltä alkain Hyypiän rantaan saakka latu, joka teloitettiin nilateloilla. Tätä latua myöten laski pajari kesäiseen aikaan venheellä mäkeä Hyypiän järvelle. Sieltä piti vaimoväen helmat korvissa, jopa toisinaan aivan alastomina, vetää hänet venheineen mäelle takaisin. Jälempinä aikoina on tämä laskutie ynnä telain jäännöksiä ollut nähtävinä, vaan nyt niistä ei enää saa selkoa. Pyhäiltoina käski hän seudun rahvaan kokoontumaan määrättyyn paikkaan, jossa näiden kanssa oli omalla tavallaan vesikenkäsillä. Miehet jäivät ulos ja vaimot hän asetti tuvassa toinen toisensa veireen pyllysiinsä, kunkin pää pis-tettynä penkin alle ja takapuoli paljaaksi. Nyt tuli tietysti mies kerrallaan tunnus-telemaan omaa vaimoansa. Jos hän tässä kokeessa onnistui omansa tuntemaan, pääsi hän vapaaksi, vaan se joka sattui erehtymään, sai selkäänsä, - luultavasti määrätyt lyömät, jonka perästä lienee kokeita jatkettu, kunnes leikki oli loppuun leikitty.
Erään hänen ilkitöittensä säännön mukaa, täytyi jokaisen vihiltä päässeen morsiamen mennä ensimmäiseksi yöksi pajarin hoviin. Tästä tavasta joku rohkea nuorukainen, joka ei tahtonut lähettää morsiantaan hoviin, sai viimen asiat sille kannalle, että joukossa tehtiin valitus Ruotsin kuninkaalle. Valitusten johdosta määräsi kuningas pajarin hankkimaan lyhyessä ajassa 3 tynnyriä kiiskenmähnää ja pari puuta jäniksen talia, - nämä summat ovat eri kertojain mukaan vaihtelevia. pajari saikin määrätyt aineet paljoa lyhyemmässä ajassa, kuin oli vaadittukaan. Tuosta arvasi kuningas kansan valituksen oikeaksi ja tuomitsi hänet rahvaan surmattavaksi, mielivaltaisesti millä kuolemalla vaan tahtoi. Kuninkaan päätös julistettiin Kiteen kirkossa. Tänne sattui pajarikin, tapansa mukaan istuen hevosensa selässä kirkon keskikäytävällä. Kuultuaan saarnan lopulla julistuksen, joka määräsi hänen viimeisen kohtalonsa, pötki hän pakoon. Kansa ajoi jälestä ja saavutti hänet 1½ peninkulman päässä lähellä Syrjäsalmen lossia. Pohjoispuolella lossia kuuluu olevan kaita petäikkö niemi, josta pajari aikoi uida hevosineen ”Ruunusaaren kautta Pyhäjärven länsirannalla olevalle Himonniemelle, päästäkseen siitä pakenemaan sydänmaalle”. Oma renkinsä, joka kirkolta jalkaisin haki hovista hevosen ja joutui – tiesi hänen miten ennätti – kahakkaan, otti hänet järvestä kiinni. Tälle tarjosi pajari kultarahoja sisältävää laukkuaan, joka hänellä aina kuului olevan kaulassa kannettavana, jos renki päästi hänet pakenemaan.
Tämä ei kuitenkaan auttanut ja kultalaukku joko putosi tahi pajari sen tahallaan viskasi Pyhäjärven syvyyteen. Sanotulle niemelle, jota siitä pitäen on nimitetty Pajarinniemeksi, kivitti julmistunut kansa vainoojansa hevosensa selkään, peittäen kostonsa uhrin, ”noin 4 kyynärää korkean ja ristiin mitaten 3 syltä avaran” mukulakivistä kootun raunion sisään. Kansaa sanotaan olleen niin paljon, että koko raunioon ei tarvinnut kuin yhden kerran kunkin yksityisen tuoda kiviä. Samana päivänä näet oli päätös julistettu Kesälahden kirkossa, josta rahvas paikalla lähti rientämään Kiteelle, tuoreeltaan täyttämään sen sisältöä. Nämät siis joutuivat paraaseen kahuun Syrjäsalmelle, lisäämään rahvaan lukua. Aikomukseni oli Kantiolan kylästä lähteä paikkaa lähemmin tarkastamaan, vaan osakseni tuli virkatietä matkustaa sanotusta kylästä kirkolle, joten sekä tämä että Juurikkajärven kylän muinaisuudet jäivät tarkastamatta. Siinä sanotaan ensi aikoina pajarin juuttaan itkeneen ja voivotelleen, varsinkin juhlaöinä, vielä nykyäänkin, huutaen: Voi minun sulkkusia suitsiani, hopeisia kannuksiani!” – kuka ne lienee häneltä varastanut.
